Sitten viime näkemän stadiin on näköjään tullut oikea kesäsää. Mahtavaa.

Haluaisin lähteä jonnekin ulos kellimään. Mutta ei mielellään minnekään kauas. Olen melkein rikkonut ruumiini, ja joka askel tekee kipeää. Miksi aina minä?

Edelliseen on ihan helppo vastata. Ei ole mitään "aina", lieneekö edes "minua". Kohtalo ja karman laki ovat kauniita ajatuksia. Ehkä myös hyödyllisiä representaatioita. Tapoja puhua siitä mitä olemme, miten koemme itsemme. Esimerkiksi minun karmani on puolikas Y-kromosomi ja melankoolikon geenit. Kohtalo sitten ehkä se, että saan toteuttaa niitä vapaasti suvaitsevaisessa Suomessa. Tätä ajatusta voisi kehitellä.

Kuitenkaan ei ole mitään ainaisuutta, mitään yliluonnollista lainalaisuutta, ylimääräistä luonnonlakia. Ei siinä mielessä, kuin kohtalouskovaiset yleensä näkevät asian. Näin luulisin. Se että rikon itseni, johtuu siitä, että minulla on liian raskas rinkka ja steroidirobotti matkakaverina. Rationaalinen selittäminen.

Rakkoja on monenlaisia. On perusrakkoja, kivoja vesikelloja. On puhjenneita rakkoja ja verirakkoja, jotka eivät tosin ole puhjenneet, mutta joihin on silti valunut verta alla olevasta kudoksesta. Sitten on vielä kovia rakkoja, jotka ovat kovettuneen ihon alle syntyneitä vesikelloja. Se rakoista. Sitten on jännetupen tulehdus. Ehkä myös nivelvaivoja. Toivon todellakin, että viimeksi sanotut katoavat levon aikana. En ole sillä tavalla kiinnostunut kuituoptiikasta, että haluaisin tähystykseen. Kirjan kuvat riittävät. Niinku monesta muustakin asiasta.

Kaunein kesä ja kaikki vapaus. Vielä pääsen kävelemään ja tekstiviestejä singahtelee. "Mitä kuuluu? Tule tänne. Mennäänkö jonnekin?" Ajan haluaisin pysäyttää tähän iltapäivään. Ihan kuin virolaisessa elokuvassa Nimet marmoritaulussa. Siinä pojat kiipeävät Raatihuoneen kellotorniin ja "pysäyttävät ajan" tunkemalla halkoja tornikellon suurten rattaiden väliin. Vuosien jälkeen, monin tavoin surullisina, he kysyvät toisiltaan: "Muistatko sen, kun pysäytimme ajan?" Ja silmät loistelevat.

Ajan pysäyttäminen voisi ehkä viitata 20- ja 30-lukuihin, Viron itsenäisyyden aikaan. Isänmaalliset olisivat halunneet pysäyttää ajan, ettei sotaa olisi koskaan tullut. Niin vääjämättömänä he kai näkivät sodan ja neuvostolaisten vyöryn yli rajan, että se kuului aikaan itseensä. Ajan virtaan. Paitsi, että kello pysäytettiin jo vuoteen 1916 tai -17, eli siis keisarin aikaan. Mutta myös aikaan ennen Viron vapaussotaa. Ja siis elokuvan varsinaista tarinaa. Poikien henkilökohtaisia menetyksiä ja illusioiden särkymistä.

Nimet marmoritaulussa on minusta melko kehno elokuva. Se on enemmän historian oppikirja kuin taideteos. Jos pitää turhasta tiedosta ja spekulaatiosta, pitää ehkä myös Nimistä. Virolaiset itse voivat tietenkin katsoa elokuvaa toisella tavalla. Hehän eivät pystyneet pysäyttämään aikaa. Eikä tällaisia elokuvia ole ollut tapana tehdä. Ei ole ollut mahdollista. Mutta elokuvan todellisuuteen, Balttian mahdollisuuksiin ja mahdotottomuuksiin on pujahtanut pieni virhe. Virhe, joka menee valkoisten ja (jumalauta) punaisten käsivarsinauhojen taakse. Ohi nationalismin, sodan ja reaalipolitiikan. Se, mikä tekee pojista sankareita: elokuvan alku, ajan pysäyttäminen. Se menee ohi ja yli tämän maailman laeista, sodan laeista ja tavoista, poikakoulusta ja armeijasta.

On se sittenkin taideteos!