Tuuli likuttaa valkoisia pilvenriepuja vastapäisen talon katolla. Korvat ovat vähällä mennä lukkoon. Niin kovasti näppäimistö naksuu, kun hakkaan sitä . Ranneliikkeitä, ei sormien. Olen oppinut kirjoittamaan nopeammin kuin käsin. Olen syönyt tukevasti pari viikkoa. Vyötärön ympärille on muodostunut rasvaa. Kun jännittää mahaa ja napauttaa sitä sormella, paineaalto kulkee kudoksen läpi. Sen voi tuntea mahan toiselta puolelta. Minulle tulee mieleen kaikuluotain. Kaikuluotain lähettää ääniaaltoja, jotka heijastuvat merenpohjasta tai laivan reitillä olevista hylyistä.

Sarapaasi, jonka menetti kasvonsa tulipalossa. Kirjaimellisesti. Miettinen, poika joka hyppäsi Näsinneulasta. Hänestä sanottiin, että hän "ei osannut puhua oikein". Pyörätuoli-Olli.

Välillä minusta tuntuu, että olisi jonkinlainen velvollisuus kirjoittaa kaikista näistä ihmisistä. Merkitä muistiin heidän tarinansa. Olisiko se kirjallisuutta? Ihmisen vapauttaminen korkeampien voimien ja toisten ihmisten mielivallasta, edes vastalausein, jos ei muuten. Se vasta olisi kirjallisuutta. Lukenut ystäväni sanoi kerran, että jokin on "emansipatorinen diskurssi". Hienoja sanoja, jotka tulivat nyt mieleen.

Siinä se sitten alkaa olla. Viimeinen työviikko on pian mennyt. En ole laiska, en halua ajatella olevani. En minä duunia itseään inhoa, selvyyden vuoksi. Inhoan turhaa tärkeilyä. Ja sitä, kun pitää näyttää kiireiselle, vaikkei ole mitään tehtävää. Tietysti näidenkin kanssa olisi hyvä opetella elämään. Millä hyvänsä alalla. Mutta nyt ei ole aika murehtia sitä, vaan pakata kamoja. Kiire lomalle. Pitää vielä ostaakin jotakin tarpeellsita.

Minua harmittaa, että olen Eevalle usein liian ankara. Tuomitsen tai pilkkaan. Todellisuudessa olen kamalan huolissani, jos vain vaikuttaa, että hänellä menee huonosti. Niinkuin me kaikki. Eipä ihme, jos ihminen saisi vaikka minkälaisia ongelmia, kun on tällainen veli. Tuomitsija ja pilkkaaja.