Tiistai. Olenhan usein kirjoittanut tiistaina. Tänään en oikein taida.

Hassu olo. Minä kai menen liian lujaa. Aina liian lujaa.

Sitten täytyy esitellä Eeva-Liisa Manner. Kaikkien runopoikien rakastama, idolisoitu lyyrikko.

Mielestäni Eeva-Liisa Mannerin 60-luvun ja 70-luvun jotkut runot ovat parasta, mitä suomeksi on kirjoitettu. Ehkä parasta millään kielellä. Suomalaisista runoilijoista vain Saarikoski voi jotenkin kilpailla Mannerin kanssa. Minun mielestäni. Esim lukioaikainen lempparirunoilijani, Uuno Kailas. Onhan hänkin hyvä, klassinen, taitava. Mutta ei niin syvällinen. Eikä niin taitava. Sama koskee kaikkea muuta, mitä olen lukenut. Saarikoski ja Manner, siinä ne ovat.

Miten voisin hypettää Eeva-Liisaa? Hänhän on moderni runoilija. Pääsääntöisesti. Mutta tietää ja taitaa paljon muutakin kuin pelkän modernin ajan. Ja se näkyy. Toisin kuin Saarikoski, Manner astuu perinteen eteen nöyrästi ja ammentaa siitä. Pitäisi oikeastaan puhua monista eri perinteistä. Manner on tehnyt itselleen työvälineitä kaiken maailman kirjallisuudesta. Niin keskiaikaisista romansseista kuin zeniläisistä koaneista. Mutta ne eivät ole itsetarkoitus. Mannerin tekstit eivät näet käsittele toisia tekstejä, vaan maailmaa, elämää, ihmisyyttä. Hän ei ole tippaakaan snobi. Toisin kuin pitkälti taidemaailmaan sulkeutuneet, niinsanotut taiteilijat.

Joitain esimerkkejä Eeva-Liisa Mannerin ihmeellisestä lumovoimasta? Kokoelma "Paetkaa purret kevein purjein" tai "Niin vaihtuvien vuodenaikojen" pelkistetyt tunteet. Runoista "Misericordia" ja "Kromaattiset tasot". Kromaattiset tasot on opetus "vanigtun muodon murtamisesta". Skitsoja näkyjä, joista on tehty kurinalaista taidetta. Tietenkin runoilijatar on kuollut ja kuopattu. Ja parhaat kirjansa kirjoittanut vuosikymmeniä sitten.

Mutta en minä kromaattisten tasojen musiikin takia Eeva-Liisasta kirjoita. En tänään. Kirjoitan hänestä hänen elämäkertatietojensa tähden. Niin ei kai saisi tehdä. Ei oikeaoppisten oppineiden mukaan.

Salaisuus on siinä, että Eeva-Liisa Manner koki yksilönä kaikkea paskaa. Niin kuin monet runoilijat. Hän oli mm. mielisairas. Ja hänellä oli hyvin vaikea lapsuus. Tästä voi jo päätellä, että hänen täytyi kokea elämässä monia muitakin pettymyksiä. Elämää jatkuvan kärsimyksen kanssa. Mikä on hyvin erikoista, hän onnistui katselemaan omaa kärsimystään ja epätoivoaan, mutta näkemään henkilökohtaisen yli. Ei tippaakaan katkeruutta tai kateutta. Eeva-Liisa ponnisti yksityisestä ja ylsi universaaliin. Yksi pisimpiä loikkia, mitä kukaan ihminen voi tehdä. Hänen taiteensa on kaikille. Se kertoo meistä kaikista.

Eeva-Liisan - mielestäni - mahtava tekninen taito, laaja kulttuuripääoma ja tahto ylevyyteen. Siinä yhdistelmä, joka käynnistää reaktion. Maan mullasta, pimennoista sydäntä riipaisevaan korkeuteen. Tämä reaktio on edelleen seurattavissa, kellastunut sivu sivulta. Niin kauan kuin joku yleensä osaa lukea suomea.

Jos luen oikein, luen Eeva-Liisa Mannerista jotain eettisesti ihailtavaa. Sellaisen vangittujen muotojen murtamisen, jota minäkin olen toivonut tämän vuoden mittaan.

Nyyh, Eeva-Liisa.

 

 

Rainer on pelikaverini. Tutustuin häneen pari vuotta sitten. Tiedän yhtä ja toista hänen elämästään. Osin sellaista, mitä hän on itse kertonut, osin aavistettua ja urkittua.

Tiedän, että Rainer on kasvanut pimeimmällä Pohjanmaalla. Ja hänellä on sydänvika, joka haittasi hänen osallistumistaan urheiluun. Lapsena. Nykyään ongelma on hyvässä hoidossa. Mutta urheilemattomuuden takia, tai muuten, R oli kotiseudullaan aina ulkopuolinen. Hän on myös hyvin fiksu. Ja tiedättehän te, mitä se merkitsee lapselle. Nykyään hän ei käytä varsinaista etunimeään. Käyttää toista nimeään, merkiksi uudesta elämästään. Kun hän oli vasta muuttanut Helsinkiin, hän sanoi olevansa basiliski. Basiliski, ha ha, hauska juttu? Olihan hänellä oikeus sanoa niin. Irrotella vähän. Ehkä siihen kätkeytyi jotain synkkää symboliikkaa?

Rainerin suloinen tyttöystävä ei varmaankaan pidä häntä basiliskina. Luulisin. Rainerilla on melko pitkälle se kiiltokuvaelämä, jota minulla ei.

R opiskelee psykologiksi. "Ketä sinä kuvittelet, että voisit auttaa? Hupsu poika." Psykologien työn pitäisi olla auttamista. Ei se Raineria pelota. Hän auttaa jos pystyy. Jos tietää paljon ihmisistä, voi tulla hyväksi psykologiksi.

Psykiatri saa isompaa palkkaa kuin psykologi. Mutta se ei paina tässä vaa'assa.

Punnus tietää, missä lepää.

Sain äsken palautetta, että tämä blogi pyörii liikaa minun oman napani ympärillä. Se ei tietenkään ole tarkoitus. Mutta kun ajattelee asiaa, monet merkinnät täällä ovat tyyppiä "selkääni kutittaa, olenko tulossa krokotiiliksi?" Silti tarkoitus olisi antaa tilaa joillekin arvokkaille asioille. Joita maailma ei huomaa.

Oman minuuden pohtiminen ja tunteiden märehtiminen ei lopultakaan ole keskeisintä ihmisyyttä. Olen ikäänkuin umpikadulla. Siksi aionkin kirjoittaa kolmesta ihailemastani ihmisestä. Näiden lyhyiden merkintöjen kautta on ehkä mahdollista ymmärtää, mikä näitä ihmisiä liikutti. Mikä motivoi, mitä he pitivät arvokkaana. Miten he suhtautuivat toisten ihmisten ja korkeampien voimien mielivaltaan. Aloitetaan kummisedästäni.

Kummisetäni, se joka on kuollut, oli maamies. Hänellä oli outo kiinnostus Kiinan kulttuuriin. Siihen aikaan! Kulttuurin ja maatalouden lisäksi hän kävi Kiinassa oppimassa kommunisteilta. Luitte oikein. Hän oli maolainen maanviljelijä. Ihmiset eivät yleensä ottaneet vakavasti hänen hyvää tarkoittavia poliittisia puheitaan. Hän itse kuitenkin otti. Teki anakarsti työtä ja oli vakuuttunut, että Kiinan tie on Suomenkin tie. Hän kuoli saappaat jalassa. Hyppäsi autonromustaan pellon reunalle ja sai slaagin. Hautakiveensä hän oli vaatinut tekstin "köyhä talonpoika".

Maon mukaan juuri köyhät talonpojat olisivat vallankumouksen keskeisin voima. Ja yhteiskunta pitäisi rakentaa heidän harteilleen. Ajatuksessa on jotain kaunista. Talonpoika, läheisessä yhteydessä luontoon ja maahan. Talonpoika, joka tuntee vuoden kierron ja taivaan lait. Ehkä sellainen ihminen voisi pyörittää maailmaa paremmin kuin pankinjohtajat?

Mielestäni Maon keskeinen virhe oli siinä, että hän kielsi "ekonomistiset" kannustimet. Siis ettei mistään asiasta saanut palkita rahallisesti. Hyvästä työstäkään, oli se miten tärkeä tahansa vallankumouksen kannalta. Pm. Mao yliarvioi ihmisten kyvyn "nauttia työnsä hedelmistä", tehdä työtä vain kansan ja aatteen puolesta. Niin tuli vastavallankumouksellisia. Paljon enemmän, kuin olisi tarvinnut. Ja heitä vastaan käytettiin voimakeinoja. Maolaiset päätyivät rakentamaan häkin, joka oli konsanaan pahempi, kuin kapitalismi tai kansallinen Kiina. Mielenkiintoista kuitenkin, uskon ettei kummisetäni tarvinnut ekonomistisia kannustimia. 

Tämä, mitä olen viikon aikana maistellut, on kai sitä, mitä sanotaan kesälaitumiksi. Silti on vähän vaikea innostua. Laskeskelen aikaa siihen, että menen takaisin kaupunkiin. Rehellisyyden nimissä.

Aito luonto on sellaista, mitä näkee luonnonsuojelualueilla. Ja ehkä erämaassa tai merellä. Ihmisen koskematonta, ränstynyttä. Joku sanoi, että luonnontilaisessa metsässä 25 % puista kasvaa, ja 25 % on lähinnä pystyyn kuolleita. Loput ovat eri asennoissa vaakasuoran ja pystysuoran välillä. Talousmetsä ei todellakaan ole luontoa! Eikä tämä seutu muutenkaan. Herttaisen peltoaukean halkaisee valaistu valtatie. Tieltä ja läheiseltä kaivokselta kuuluu jatkuva korvia huumaava jylinä. Onpa hauskaa.

Ihailen ja palvon luontoa. En ihan viitsisi asua luonnonpuistossa, mutta muutoin! Parhaana asuinpaikkana pidän riittävän suurta kaupunkia. Rehellisyyden nimissä. Minulla ei ole mitään kerrostaloja vastaan. Sensijaan välimallin ratkaisuja minun on vaikea ymmärtää. Omakotilähiöt yhdistävät minusta monen asian huonot puolet. Joutuu tekemään lumitöitä ja ihmettelemään jotain kattotiiliä ja silti näkee naapurin naaman keittiön ikkunasta. Sama koskee sellaisia seutuja kuin tämä. Teollisuusalueen melu, kaupunkipölyä nurkissa ja arvatkaa mitä: kolme kilometriä maitokauppaan.

Edellinen tulkinta on kai aika ehdoton. Jotain ehdotonta minussakin.

Muistan kuin eilisen, kun sain opiskelupaikan. Kirjeet syynättiin läpi moneen kertaan. Tulin junalla määräpäivän aamuna. Minä ja ystäväni ostimme vasta paistettuja leipiä aamiaiseksi. Koska kello oli vasta kahdeksan, menimme puistoon ja viivyttelimme jalavien alla. Sitten luentosaliin. Siellä olikin paljon väkeä, ja me kiipesimme perimmäiseen nurkkaan, missä päälaki hipoo kattoa. Tihentynyt hiljaisuus, innostuneita nuoria. Ajattelin silloin, että kaikki muuttuisi verrattuna aikaisempiin aikoihin, kouluaikaan ja armeijaan. Kaikki muuttuikin. Mutta silti! Minä kai toivoin, että saisin kiiltokuvaelämän. Kivoja harrastuksia, syvällisiä kirjoja ja viisaita opettajia. Kauniin tyttöystävän ja kiiltokuvakodin. Ehkä jonkin uutuuttaan päheän seiskakerroksen asunnon Vallilasta. Sieltä olisimme katselleet keskustan yli. Lasiseinää vasten painautuneina.

En tietenkään saanut kiiltokuvaelämää. Kokeilin klassista piirustusta, ja totesin, että se ei ole minua varten. Kokeilin muitakin harrastuksia, ja mursin kylkiluuni. Kirjat olivat syvällisiä, mutta minä tein niille niinku nyt itse kukakin tekee kurssikirjoille. Kansien värit ovat jääneet mieleen.

Mitä sitten tulee toiveen muihin osiin? Sain kaikenlaisia päänvaivoja. Ja opin monenlaista ihmissydämestä. Nykyään asun Miami Vicen diilerikämppää muistuttavassa asunnossa. Että ei ihan huonosti! Joitakin pilvenhaituvia sain. Ja ehkä niin, että pilvet ovat enemmän minun alaani. Enemmän, kuin suora auringonvalo.

Toivon, että olisi jokin paikka ilman päänvaivoja. Ihan niinkuin Raamatun paratiisi. Mutta ehkä niin, että omenasta ei tapahtuisikaan mitään. Ei leimuavia enkeleitä, eikä tulisia miekkoja, vai mitä ne nyt ovat. Ei maastakarkoituksia, ei raja-aitoja, ei lippusiimalla rajattuja käytäviä, joita pitkin ihmiset jonottavat kuolemaansa. Vai jonottavatko parempaan maahan, Amerikkaan? Pilvet, pilvet. Turhaan niitä tavoitat.