On hyvin lämmintä, mutta viime yönä huomasin, ettei ole aivan niin valoisaa kuin voisi olla. Olin huomaavinani. Se tietysti tekee vain yhden lukeman. Päivän lyhenemisen ensimmäisen merkin. Horsmat ovat jo tulleet kukkaan. Näin vaihtuvat vuodenajat.

Minun käsieni iho on patinoitunut ruskeaksi vuodenaikojen myötä. Vain valkaistuakseen uudelleen. Partakarvani ovat muuttuneet mustemmiksi ja karkeammiksi. Vuosien mennen minun on alettava raakata useammin, tai muuten näytän epäsiistiltä. Jopa hikiseltä ja epäkohteliaalta.

Kuka minä olen? Kenen partaa höylään aamuisin? Olen kirjoittanut, että minuutta ei kenties olekaan olemassa. Silti on eittämättä jotakin, mitä ihmiset sanovat "minuksi" ja "sinuksi". Yleisiä sanoja missä hyvänsä kielessä. On jotakin, joku ilmiöryhmä, jokin ominaisuuksien kimppu. Jotakin, mikä kantaa Ametistin nimeä. Ansaiten kyseenalaisen kunnian tulla kutsutuksi sillä nimellä.

Olenko minä ruumiissani? Sen kutinoissa ja pistelyissä? Pehmeässä ihossa ja vaikeudessa kusta iltaisin? Lyön nyrkillä rintaan ja huudan: "Minä." Se rinta maistaa oolongin aromit, tee virtaa siihen ja sulautuu. Yksi minä on tämä kasa. Kasa, jonka materia jatkuvasti vaihtuu ja virtaa, niinkuin nykytiede opettaa. Viiden elementin hidas virtaus.

En haluaisi, että siinä on kaikki. Enkä ole yksin tämän toiveen kanssa. Samasta syystä "minä"-sanalle on keksitty monimutkaisempia tulkintoja. Ehkäpä tarkempia tai oikeudenmukaisempia. Ainakin armeliaampia.

Olisinko minä yhä minä, jos ei olisi ketään toista? Ei ketään, joka kutsuisi minut nimeltä. En tiedä. Sen tiedän, että tunnen itseni tärkeäksi, kun minua kutsutaan nimeltä, olen vuorovaikutuksessa. Kenties jutun ydin on siinä, mitä muut kokevat minusta. Eivät he koe kutinoita, eivät pistelyitä. Vuorovaikutuksen he aistivat ja muistavat. Kuka tietää, ehkä minuus on kimppu vuorovaikutuksia. Erilaisia toimintoja. Tapoja olla ja elää toisten ihmisten kanssa. Sanoilla sanoen: "sosiaalisia suhteita".

Mutta sosiaaliset suhteet alkavat ja loppuvat. Liiankin nopeasti. Vuorovaikutus muuttuu ja vähenee. Minä olen muuttunut. Olen tullut oppilaasta opettajaksi ja hoidetusta hoitajaksi. Lauantailarppaajasta täysipäiväiseksi. Olen oppinut kieliä ja käytöstapoja, en ole enää sama jurosti mumiseva poika.

Mitään pysyvää minuutta ei vuorovaikutuksessa ole. On vain nimiä, nimiä. $aakasvili, Kropotkin, Jurbobow. Näitä minä voin näyttää ja heijastella. Jos joku ohikulkija pysähtyy ja näkee nimet, ja palaa myöhemmin, ja näkee, mitkä ovat säilyneet, mitkä vaihtuneet. Ymmärtää virtaukset.

Sitten tulee kolmas porras. Syvemmällä filosofian hämärässä, enkä minä rohkene puhua siitä kuin kuiskaten.

Arkipäiväisen vuorovaikutuksen ohella on toinen, hitaampi. Vuorovaikutus kirjojen ja ajatusten kanssa. Ehkä joidenkin harvinaisten ihmisten. Joissain harvinaisissa tilanteissa. Ei välttämättä pitkissä keskusteluissa.

En minä tästä puhu. Yritän nyt kuitenkin kirjoittaa. Siispä vuorovaikutus mielen taka-alalla. Kuin moninkertaisten magneettiavainten ja liiketunnistimien tuolla puolen. Toiset liikkeet, ne joiden elementtejä eivät ole ruumiin kutinat ja arjen itsestäänselvyydet. Se kaikki on muuttuvan ja leikillisesti ilakoivan Ametistin takana. Toinen minä. Sen raaka-aine ei ole muovailuvahaa ja kuraisaa vettä, joista julkiminä on rakennettu. Vertaisin sitä pikemmin kiviin. Suuriin järkäleisiin, joita vain vuosituhannet kuluttavat.

Kivikin kasvaa maan sydämessä. Muodostuu ja kasvaa plastisesta aineesta.