Minun olisi pitänyt tänään mennä työpaikan kevätretkelle. En mennyt. Se oli vaikea päätös, koska tunsin, että olen yhteishengen vihollinen ellen mene. Parhaat työkaverit loistivat kuitenkin kaikki poissaolollaan, ja rupesin laskeskelemaan, kuka bussiin oikeastaan tulisi. Tajusin, että ehkä kahta ihmistä olisi kiinnostanut edes puhua minulle. Niille kahdellekin juttelen normaalioloissa harvemmin kuin kerran viikossa. Joten se siitä.

Tämä työ, jonka pian lopetan, on erään ylikansallisen suuryhtiön palkkalistoilla, melodramaattisesti sanottuna. Me käymme syömässä suuressa ruokalassa, jossa näkee paljon erilaista väkeä. Syödessäni huvittelen arvailemalla, mistä yksiköstä kukin on. Vanhat liituraidat ja pikkutakit ovat johtajia. Nuoret puvut ovat lakimiehiä tai sisäisiä konsultteja. Tärähtäneen näköiset ovat it-nörttejä. Miltä minä mahdan näyttää muiden silmissä? Ylimieliseltä kusipäältä? Niinpä.

Jatkan työjuttuja. Aiemmin päivällä tapasin Janin, joka on lähetetty (ööö...) auditoimaan meidän osastomme prosesseja. Ovatko ne nyt täystehokkaita? Ja luotettavia? Eipä varmaan tiennyt Jan, mihin nenänsä pisti kun otti tämän pestin vastaan. Hän istui minua vastapäätä pitkälti toista tuntia, moitteettomassa ja kravatti palleja-kiristävän-tiukalla. Hän on kuulemma finance graduate from university. Hän oli vähän tyrmistynyt kaikesta, mitä hänelle selitin. En osaa sanoa, osasinko selittää hyvin. Varsinaiseen kummitustaloon maisteri Jan on sitten joutunut. Täällä ei duunia tehdä minkään standardien mukaan, jumalauta! Keskustelu Janin kanssa muistutti kuulustelua. Hän pyysi sulkemaan oven, istui leveän pöydän takana minua vastapäätä. Kaiken huippu, hän tarjosi minulle aluksi suklaata. Hauskaista.

Välillä itse kukin varmasti kuvittelee, millaista olisi vaihtaa alaa kokonaan. Tästä minulla onkin kuningasajatus. Jospa hakisin teologiseen tiedekuntaan. Saanko esitellä? Ametisti, seurakuntapastori. Papit näyttävät ihan tajuttoman hyvältä. Pantapaita ja pikkutakki päälle. Sitten vanhan jopon selkään. Suunta tuomiokapituliin!

Voitaneen sanoa, että olen jäänyt jossain mielessä lapsen asteelle.

Pidetäänkö pappikoulussa harjoitusmessuja? Mikä voisi olla hauskempaa? Silloin olisi oikein mehuisaa opiskella yhtä aikaa jonkun jätkäkaverin kanssa: Ametisti-pappi huutaa saarnastuolista tulta ja tulikiveä. Jakovlev-pappi jahtaa kirkkokansaa kolehtihaavin kanssa. Saisikohan harjoitusmessun pitää Helsingin tuomiokirkon kryptassa? Jumiksen jälkeen voisi pelata D&D:tä. Tunnelmallinen paikka siihen.

On minulla muitakin syitä haaveksia teologiasta. Opinto-opas näyttää niin kiinnostavalta. Kreikkaa, latinaa, hepreaa. Kirkkohistoriaa, pastoraalipsykologiaa. Sehän on melkein kuin avattu konvehtirasia. Jo pääsykoetta varten saisi lukea Nag Hammadin kätkettyä viisautta. Mikä epistola sieltä pitikään valita? Simeonin salainen kirja?

Usein minä myös ajattelen, että olisi hienoa olla fyysikko. Fyysikkohan työskentelee luonnon perusvoimien parissa. Perusvoimien. Voisin erikoistua fuusiotutkimukseen. Vai olisinko sairaalafyysikko. Tunnenkin jonkun, joka opiskelee sitä ammattia varten. Se on kyllä pitkä taipale. Olikohan harjoiteltava neljä vai kuusi vuotta ennen itsenäisen ammattilaisen asemaa? Sitä ennen on tietysti käytävä yliopisto. Sähkömies on kova sana. Armeija-aikaan hengailin paljon sähkäreiden kanssa. Ja kyllä, sähkäri on työmaan kunkku. Työ voi olla hyvinkin itsenäistä. Voi vain ottaa piirustukset ja johdot auton takakonttiin, ja kela pyörimään. Sitä voisin tehdä mielelläni. Kilpailisin itseni kanssa, miten nopeasti saan suunnitelman täytettyä. Sitten menisin huoltoasemalle kahville. Kesällä nurtsille syömään mansikoita. Näin minä kuvittelen. Merikapteenin olenkin tainnut mainita.

Vinkki: Theremin eli terkka. Se tulee mieleen fyysikoista ja sähkömiehistä. Terkka on jonkun hullun venäläisen keksimä soitin, joka perustuu sähkötekniikkaan. Käden liikuttaminen levyjen välissä saa ilmeisesti sähkövirran kulkemaan soittimen kaiuttimien läpi. Ja se kuuluu. Aavemainen ääni, käsien laulu.