Tämä, mitä olen viikon aikana maistellut, on kai sitä, mitä sanotaan kesälaitumiksi. Silti on vähän vaikea innostua. Laskeskelen aikaa siihen, että menen takaisin kaupunkiin. Rehellisyyden nimissä.

Aito luonto on sellaista, mitä näkee luonnonsuojelualueilla. Ja ehkä erämaassa tai merellä. Ihmisen koskematonta, ränstynyttä. Joku sanoi, että luonnontilaisessa metsässä 25 % puista kasvaa, ja 25 % on lähinnä pystyyn kuolleita. Loput ovat eri asennoissa vaakasuoran ja pystysuoran välillä. Talousmetsä ei todellakaan ole luontoa! Eikä tämä seutu muutenkaan. Herttaisen peltoaukean halkaisee valaistu valtatie. Tieltä ja läheiseltä kaivokselta kuuluu jatkuva korvia huumaava jylinä. Onpa hauskaa.

Ihailen ja palvon luontoa. En ihan viitsisi asua luonnonpuistossa, mutta muutoin! Parhaana asuinpaikkana pidän riittävän suurta kaupunkia. Rehellisyyden nimissä. Minulla ei ole mitään kerrostaloja vastaan. Sensijaan välimallin ratkaisuja minun on vaikea ymmärtää. Omakotilähiöt yhdistävät minusta monen asian huonot puolet. Joutuu tekemään lumitöitä ja ihmettelemään jotain kattotiiliä ja silti näkee naapurin naaman keittiön ikkunasta. Sama koskee sellaisia seutuja kuin tämä. Teollisuusalueen melu, kaupunkipölyä nurkissa ja arvatkaa mitä: kolme kilometriä maitokauppaan.

Edellinen tulkinta on kai aika ehdoton. Jotain ehdotonta minussakin.

Muistan kuin eilisen, kun sain opiskelupaikan. Kirjeet syynättiin läpi moneen kertaan. Tulin junalla määräpäivän aamuna. Minä ja ystäväni ostimme vasta paistettuja leipiä aamiaiseksi. Koska kello oli vasta kahdeksan, menimme puistoon ja viivyttelimme jalavien alla. Sitten luentosaliin. Siellä olikin paljon väkeä, ja me kiipesimme perimmäiseen nurkkaan, missä päälaki hipoo kattoa. Tihentynyt hiljaisuus, innostuneita nuoria. Ajattelin silloin, että kaikki muuttuisi verrattuna aikaisempiin aikoihin, kouluaikaan ja armeijaan. Kaikki muuttuikin. Mutta silti! Minä kai toivoin, että saisin kiiltokuvaelämän. Kivoja harrastuksia, syvällisiä kirjoja ja viisaita opettajia. Kauniin tyttöystävän ja kiiltokuvakodin. Ehkä jonkin uutuuttaan päheän seiskakerroksen asunnon Vallilasta. Sieltä olisimme katselleet keskustan yli. Lasiseinää vasten painautuneina.

En tietenkään saanut kiiltokuvaelämää. Kokeilin klassista piirustusta, ja totesin, että se ei ole minua varten. Kokeilin muitakin harrastuksia, ja mursin kylkiluuni. Kirjat olivat syvällisiä, mutta minä tein niille niinku nyt itse kukakin tekee kurssikirjoille. Kansien värit ovat jääneet mieleen.

Mitä sitten tulee toiveen muihin osiin? Sain kaikenlaisia päänvaivoja. Ja opin monenlaista ihmissydämestä. Nykyään asun Miami Vicen diilerikämppää muistuttavassa asunnossa. Että ei ihan huonosti! Joitakin pilvenhaituvia sain. Ja ehkä niin, että pilvet ovat enemmän minun alaani. Enemmän, kuin suora auringonvalo.

Toivon, että olisi jokin paikka ilman päänvaivoja. Ihan niinkuin Raamatun paratiisi. Mutta ehkä niin, että omenasta ei tapahtuisikaan mitään. Ei leimuavia enkeleitä, eikä tulisia miekkoja, vai mitä ne nyt ovat. Ei maastakarkoituksia, ei raja-aitoja, ei lippusiimalla rajattuja käytäviä, joita pitkin ihmiset jonottavat kuolemaansa. Vai jonottavatko parempaan maahan, Amerikkaan? Pilvet, pilvet. Turhaan niitä tavoitat.