Blogin mahdollisten ystävien tiedoksi: tämän aamun Hesarissa oli ainakin minulle uutta tietoa T$ernobylin seteistä. Kauniita karttoja! Tänään minulla on aikaa kirjoittaa, päivällinen näyttää näet siirtyvän tunnilla.

Keskittyisinkö taas vaihteeksi ihmisiin? Luulisin, että ihmiset pitävät minua yleensä empaattisena. Minä pyrinkin olemaan empaattinen. Tiedän, että niin kuuluu toimia, ja se on hyväksi kaikille. Minä huomaan: "Ahaa, tuo nyt varmaan tuntee xxx:ää. Paras varmaan, että otan huomioon hänen xxx:nsä." Olipa se sitten kipua, väsymystä tai huvittuneisuutta, pyrin ottamaan sen huomioon ja mukautumaan siihen. Että toisella ei olisi paha olla.

Kaikesta huolimatta minun on vaikea perimmiltään tajuta, mikä aiheuttaa xxx:n. Koska minä en itse tuntisi sitä samassa tilanteessa. Tiedän, olen oppinut, että jotakin voi, esimerkiksi, ärsyttää jokin sanonta tai tapa. Minäkin ärsyynnyn pienistä asioista. Silti en vain kykene eläytymään. "Mikä siinä? Miten se?"

Tämä ei tarkoita, ettenkö tuntisi mitään. Otetaanpa vaikka, että joku on syvästi huolestunut asiasta, jota itse en ymmärrä. Silloin minä kärsin hänen stressistään. Mutta itse asiasta en kärsi, enkä opi kärsimään. Vielä parempi esimerkki, olkoon joku surullinen. Tunnen oloni vaivaantuneeksi. Häpeän. Tyypillisesti häpeän sitä, ettei toisen suru kosketa minua. En sure, en kärsi samasta asiasta, myötätuntoa tosin tunnen.

Pidän vähän ongelmallisena sitä, että niin usein ihmisten huolet ja murheet eivät kosketa minua. Olenko jotenkin viallinen? Enkö minä pidä mitään tärkeänä? Kyllä ja ei. Omasta mielestäni minä osaan surra hyvin syvästi. Se on vain harvinaista, koska harvat asiat koskettavat minua. Hätkähdän, kun ajattelen, mikä minua on oikeastaan koskettanut. Aika ei tunnu merkitsevän mitään. Koskettavat asiat ovat tyypillisesti pieniä, hetkellisiä. Sensijaan pitkät ajat ovat menneet ohitse jälkiä jättämättä. Jotkut vuodetkin. Tai ehkä sentään ne ovat jättäneet jälkiä.

Kirjoittaisinko minä vanhana tuolla tavoin vai sanoisinko, että se on tekotaiteellista soopaa? Kirjoittaisinko, että aika ei merkitse mitään, ja pienet yksityiskohdat ovat tärkeitä? Vai kirjoittaisinko, että ärsyttää olla vanha, ja ärsyttää, että suurin osa elämästä on mennyt ohitse, ja silti olen saanut niin vähän kauniita naisia. Mitä kaikkea minä voisinkaan harmitella! Sitä että puhuin liian vähän M:n kanssa, kun hän vielä eli. Sitä, etten lukenut merikapteeniksi. Sitä, että lopetin pianotunnit aivan liian varhain. Voi Jeesus. Ehkä minä vanhemmiten harmittelenkin sitä, että varsin tyhmästi mietin nuorena sitä, mitä vanhana tulisin harmittelemaan.

Vinkki: Piirtely. Tämä on hieman yllättävä vinkki, mutta mielestäni useampien ihmisten kannattaisi kokeilla piirtelemistä. Tällä vinkillä on nyt kaksikin puolta! Etenkin vakavien asiapapereiden anarkistinen töhretelminen on hienoa. (Lukijan itsensä vastuulle jätetään anarkkisuuden ymmärtäminen.) Tämä on asian ensimmäinen puoli. Toinen puoli on sitten se, että piirustukset helpottavat ajattelemista. Nyt tarkoitan kaavioiden piirtämistä. Muutaman ympyrän ja nuolen avulla voi ilmaistaa uskomattoman monenlaisia vuorovaikutussuhteita. Mitä noviisit eivät tiedä, on tämä: pylpyröiden, nuolten ja laatikoiden lisäksi tarvitaan epämääräisyyden merkki, häsmäkkä. Häsmäkkää on käytettävä rehellisesti ja suoraselkäisesti aina silloin, kun ei ymmärrä jotakin. Sinne ei saa piirtää nuolia!

Minulla on pari kaunista muistoa kaavion piirtämisestä. Olen niiden avulla onnistunut opiskelemaan mahdottoman näköisiä kirjoja ja järjestämään periaatteessa mahdottomia ihmisiä samaan kaupunkiin. Vakvasti olen sitä mieltä, että lyijykynällä piirretyt pylpyrät ilmentävät kauniisti kaikkia inhimillisiä mahdollisuuksia. Pitää vain muistaa, että kaaret menevät välillä häsmäkälle. Sen kanssa on elettävä.