Sitten täytyy esitellä Eeva-Liisa Manner. Kaikkien runopoikien rakastama, idolisoitu lyyrikko.

Mielestäni Eeva-Liisa Mannerin 60-luvun ja 70-luvun jotkut runot ovat parasta, mitä suomeksi on kirjoitettu. Ehkä parasta millään kielellä. Suomalaisista runoilijoista vain Saarikoski voi jotenkin kilpailla Mannerin kanssa. Minun mielestäni. Esim lukioaikainen lempparirunoilijani, Uuno Kailas. Onhan hänkin hyvä, klassinen, taitava. Mutta ei niin syvällinen. Eikä niin taitava. Sama koskee kaikkea muuta, mitä olen lukenut. Saarikoski ja Manner, siinä ne ovat.

Miten voisin hypettää Eeva-Liisaa? Hänhän on moderni runoilija. Pääsääntöisesti. Mutta tietää ja taitaa paljon muutakin kuin pelkän modernin ajan. Ja se näkyy. Toisin kuin Saarikoski, Manner astuu perinteen eteen nöyrästi ja ammentaa siitä. Pitäisi oikeastaan puhua monista eri perinteistä. Manner on tehnyt itselleen työvälineitä kaiken maailman kirjallisuudesta. Niin keskiaikaisista romansseista kuin zeniläisistä koaneista. Mutta ne eivät ole itsetarkoitus. Mannerin tekstit eivät näet käsittele toisia tekstejä, vaan maailmaa, elämää, ihmisyyttä. Hän ei ole tippaakaan snobi. Toisin kuin pitkälti taidemaailmaan sulkeutuneet, niinsanotut taiteilijat.

Joitain esimerkkejä Eeva-Liisa Mannerin ihmeellisestä lumovoimasta? Kokoelma "Paetkaa purret kevein purjein" tai "Niin vaihtuvien vuodenaikojen" pelkistetyt tunteet. Runoista "Misericordia" ja "Kromaattiset tasot". Kromaattiset tasot on opetus "vanigtun muodon murtamisesta". Skitsoja näkyjä, joista on tehty kurinalaista taidetta. Tietenkin runoilijatar on kuollut ja kuopattu. Ja parhaat kirjansa kirjoittanut vuosikymmeniä sitten.

Mutta en minä kromaattisten tasojen musiikin takia Eeva-Liisasta kirjoita. En tänään. Kirjoitan hänestä hänen elämäkertatietojensa tähden. Niin ei kai saisi tehdä. Ei oikeaoppisten oppineiden mukaan.

Salaisuus on siinä, että Eeva-Liisa Manner koki yksilönä kaikkea paskaa. Niin kuin monet runoilijat. Hän oli mm. mielisairas. Ja hänellä oli hyvin vaikea lapsuus. Tästä voi jo päätellä, että hänen täytyi kokea elämässä monia muitakin pettymyksiä. Elämää jatkuvan kärsimyksen kanssa. Mikä on hyvin erikoista, hän onnistui katselemaan omaa kärsimystään ja epätoivoaan, mutta näkemään henkilökohtaisen yli. Ei tippaakaan katkeruutta tai kateutta. Eeva-Liisa ponnisti yksityisestä ja ylsi universaaliin. Yksi pisimpiä loikkia, mitä kukaan ihminen voi tehdä. Hänen taiteensa on kaikille. Se kertoo meistä kaikista.

Eeva-Liisan - mielestäni - mahtava tekninen taito, laaja kulttuuripääoma ja tahto ylevyyteen. Siinä yhdistelmä, joka käynnistää reaktion. Maan mullasta, pimennoista sydäntä riipaisevaan korkeuteen. Tämä reaktio on edelleen seurattavissa, kellastunut sivu sivulta. Niin kauan kuin joku yleensä osaa lukea suomea.

Jos luen oikein, luen Eeva-Liisa Mannerista jotain eettisesti ihailtavaa. Sellaisen vangittujen muotojen murtamisen, jota minäkin olen toivonut tämän vuoden mittaan.

Nyyh, Eeva-Liisa.