Hassu olo. Minä kai menen liian lujaa. Aina liian lujaa.

Mielestäni Eeva-Liisa Mannerin 60-luvun ja 70-luvun jotkut runot ovat parasta, mitä suomeksi on kirjoitettu. Ehkä parasta millään kielellä. Suomalaisista runoilijoista vain Saarikoski voi jotenkin kilpailla Mannerin kanssa. Minun mielestäni. Esim lukioaikainen lempparirunoilijani, Uuno Kailas. Onhan hänkin hyvä, klassinen, taitava. Mutta ei niin syvällinen. Eikä niin taitava. Sama koskee kaikkea muuta, mitä olen lukenut. Saarikoski ja Manner, siinä ne ovat.

Miten voisin hypettää Eeva-Liisaa? Hänhän on moderni runoilija. Pääsääntöisesti. Mutta tietää ja taitaa paljon muutakin kuin pelkän modernin ajan. Ja se näkyy. Toisin kuin Saarikoski, Manner astuu perinteen eteen nöyrästi ja ammentaa siitä. Pitäisi oikeastaan puhua monista eri perinteistä. Manner on tehnyt itselleen työvälineitä kaiken maailman kirjallisuudesta. Niin keskiaikaisista romansseista kuin zeniläisistä koaneista. Mutta ne eivät ole itsetarkoitus. Mannerin tekstit eivät näet käsittele toisia tekstejä, vaan maailmaa, elämää, ihmisyyttä. Hän ei ole tippaakaan snobi. Toisin kuin pitkälti taidemaailmaan sulkeutuneet, niinsanotut taiteilijat.

Joitain esimerkkejä Eeva-Liisa Mannerin ihmeellisestä lumovoimasta? Kokoelma "Paetkaa purret kevein purjein" tai "Niin vaihtuvien vuodenaikojen" pelkistetyt tunteet. Runoista "Misericordia" ja "Kromaattiset tasot". Kromaattiset tasot on opetus "vanigtun muodon murtamisesta". Skitsoja näkyjä, joista on tehty kurinalaista taidetta. Tietenkin runoilijatar on kuollut ja kuopattu. Ja parhaat kirjansa kirjoittanut vuosikymmeniä sitten.

Mutta en minä kromaattisten tasojen musiikin takia Eeva-Liisasta kirjoita. En tänään. Kirjoitan hänestä hänen elämäkertatietojensa tähden. Niin ei kai saisi tehdä. Ei oikeaoppisten oppineiden mukaan.

Salaisuus on siinä, että Eeva-Liisa Manner koki yksilönä kaikkea paskaa. Niin kuin monet runoilijat. Hän oli mm. mielisairas. Ja hänellä oli hyvin vaikea lapsuus. Tästä voi jo päätellä, että hänen täytyi kokea elämässä monia muitakin pettymyksiä. Elämää jatkuvan kärsimyksen kanssa. Mikä on hyvin erikoista, hän onnistui katselemaan omaa kärsimystään ja epätoivoaan, mutta näkemään henkilökohtaisen yli. Ei tippaakaan katkeruutta tai kateutta. Eeva-Liisa ponnisti yksityisestä ja ylsi universaaliin. Yksi pisimpiä loikkia, mitä kukaan ihminen voi tehdä. Hänen taiteensa on kaikille. Se kertoo meistä kaikista.

Eeva-Liisan - mielestäni - mahtava tekninen taito, laaja kulttuuripääoma ja tahto ylevyyteen. Siinä yhdistelmä, joka käynnistää reaktion. Maan mullasta, pimennoista sydäntä riipaisevaan korkeuteen. Tämä reaktio on edelleen seurattavissa, kellastunut sivu sivulta. Niin kauan kuin joku yleensä osaa lukea suomea.

Jos luen oikein, luen Eeva-Liisa Mannerista jotain eettisesti ihailtavaa. Sellaisen vangittujen muotojen murtamisen, jota minäkin olen toivonut tämän vuoden mittaan.

Nyyh, Eeva-Liisa.

Tiedän, että Rainer on kasvanut pimeimmällä Pohjanmaalla. Ja hänellä on sydänvika, joka haittasi hänen osallistumistaan urheiluun. Lapsena. Nykyään ongelma on hyvässä hoidossa. Mutta urheilemattomuuden takia, tai muuten, R oli kotiseudullaan aina ulkopuolinen. Hän on myös hyvin fiksu. Ja tiedättehän te, mitä se merkitsee lapselle. Nykyään hän ei käytä varsinaista etunimeään. Käyttää toista nimeään, merkiksi uudesta elämästään. Kun hän oli vasta muuttanut Helsinkiin, hän sanoi olevansa basiliski. Basiliski, ha ha, hauska juttu? Olihan hänellä oikeus sanoa niin. Irrotella vähän. Ehkä siihen kätkeytyi jotain synkkää symboliikkaa?

Rainerin suloinen tyttöystävä ei varmaankaan pidä häntä basiliskina. Luulisin. Rainerilla on melko pitkälle se kiiltokuvaelämä, jota minulla ei.

R opiskelee psykologiksi. "Ketä sinä kuvittelet, että voisit auttaa? Hupsu poika." Psykologien työn pitäisi olla auttamista. Ei se Raineria pelota. Hän auttaa jos pystyy. Jos tietää paljon ihmisistä, voi tulla hyväksi psykologiksi.

Psykiatri saa isompaa palkkaa kuin psykologi. Mutta se ei paina tässä vaa'assa.

Punnus tietää, missä lepää.

Oman minuuden pohtiminen ja tunteiden märehtiminen ei lopultakaan ole keskeisintä ihmisyyttä. Olen ikäänkuin umpikadulla. Siksi aionkin kirjoittaa kolmesta ihailemastani ihmisestä. Näiden lyhyiden merkintöjen kautta on ehkä mahdollista ymmärtää, mikä näitä ihmisiä liikutti. Mikä motivoi, mitä he pitivät arvokkaana. Miten he suhtautuivat toisten ihmisten ja korkeampien voimien mielivaltaan. Aloitetaan kummisedästäni.

Kummisetäni, se joka on kuollut, oli maamies. Hänellä oli outo kiinnostus Kiinan kulttuuriin. Siihen aikaan! Kulttuurin ja maatalouden lisäksi hän kävi Kiinassa oppimassa kommunisteilta. Luitte oikein. Hän oli maolainen maanviljelijä. Ihmiset eivät yleensä ottaneet vakavasti hänen hyvää tarkoittavia poliittisia puheitaan. Hän itse kuitenkin otti. Teki anakarsti työtä ja oli vakuuttunut, että Kiinan tie on Suomenkin tie. Hän kuoli saappaat jalassa. Hyppäsi autonromustaan pellon reunalle ja sai slaagin. Hautakiveensä hän oli vaatinut tekstin "köyhä talonpoika".

Maon mukaan juuri köyhät talonpojat olisivat vallankumouksen keskeisin voima. Ja yhteiskunta pitäisi rakentaa heidän harteilleen. Ajatuksessa on jotain kaunista. Talonpoika, läheisessä yhteydessä luontoon ja maahan. Talonpoika, joka tuntee vuoden kierron ja taivaan lait. Ehkä sellainen ihminen voisi pyörittää maailmaa paremmin kuin pankinjohtajat?

Mielestäni Maon keskeinen virhe oli siinä, että hän kielsi "ekonomistiset" kannustimet. Siis ettei mistään asiasta saanut palkita rahallisesti. Hyvästä työstäkään, oli se miten tärkeä tahansa vallankumouksen kannalta. Pm. Mao yliarvioi ihmisten kyvyn "nauttia työnsä hedelmistä", tehdä työtä vain kansan ja aatteen puolesta. Niin tuli vastavallankumouksellisia. Paljon enemmän, kuin olisi tarvinnut. Ja heitä vastaan käytettiin voimakeinoja. Maolaiset päätyivät rakentamaan häkin, joka oli konsanaan pahempi, kuin kapitalismi tai kansallinen Kiina. Mielenkiintoista kuitenkin, uskon ettei kummisetäni tarvinnut ekonomistisia kannustimia. 

Aito luonto on sellaista, mitä näkee luonnonsuojelualueilla. Ja ehkä erämaassa tai merellä. Ihmisen koskematonta, ränstynyttä. Joku sanoi, että luonnontilaisessa metsässä 25 % puista kasvaa, ja 25 % on lähinnä pystyyn kuolleita. Loput ovat eri asennoissa vaakasuoran ja pystysuoran välillä. Talousmetsä ei todellakaan ole luontoa! Eikä tämä seutu muutenkaan. Herttaisen peltoaukean halkaisee valaistu valtatie. Tieltä ja läheiseltä kaivokselta kuuluu jatkuva korvia huumaava jylinä. Onpa hauskaa.

Ihailen ja palvon luontoa. En ihan viitsisi asua luonnonpuistossa, mutta muutoin! Parhaana asuinpaikkana pidän riittävän suurta kaupunkia. Rehellisyyden nimissä. Minulla ei ole mitään kerrostaloja vastaan. Sensijaan välimallin ratkaisuja minun on vaikea ymmärtää. Omakotilähiöt yhdistävät minusta monen asian huonot puolet. Joutuu tekemään lumitöitä ja ihmettelemään jotain kattotiiliä ja silti näkee naapurin naaman keittiön ikkunasta. Sama koskee sellaisia seutuja kuin tämä. Teollisuusalueen melu, kaupunkipölyä nurkissa ja arvatkaa mitä: kolme kilometriä maitokauppaan.

Edellinen tulkinta on kai aika ehdoton. Jotain ehdotonta minussakin.

Muistan kuin eilisen, kun sain opiskelupaikan. Kirjeet syynättiin läpi moneen kertaan. Tulin junalla määräpäivän aamuna. Minä ja ystäväni ostimme vasta paistettuja leipiä aamiaiseksi. Koska kello oli vasta kahdeksan, menimme puistoon ja viivyttelimme jalavien alla. Sitten luentosaliin. Siellä olikin paljon väkeä, ja me kiipesimme perimmäiseen nurkkaan, missä päälaki hipoo kattoa. Tihentynyt hiljaisuus, innostuneita nuoria. Ajattelin silloin, että kaikki muuttuisi verrattuna aikaisempiin aikoihin, kouluaikaan ja armeijaan. Kaikki muuttuikin. Mutta silti! Minä kai toivoin, että saisin kiiltokuvaelämän. Kivoja harrastuksia, syvällisiä kirjoja ja viisaita opettajia. Kauniin tyttöystävän ja kiiltokuvakodin. Ehkä jonkin uutuuttaan päheän seiskakerroksen asunnon Vallilasta. Sieltä olisimme katselleet keskustan yli. Lasiseinää vasten painautuneina.

En tietenkään saanut kiiltokuvaelämää. Kokeilin klassista piirustusta, ja totesin, että se ei ole minua varten. Kokeilin muitakin harrastuksia, ja mursin kylkiluuni. Kirjat olivat syvällisiä, mutta minä tein niille niinku nyt itse kukakin tekee kurssikirjoille. Kansien värit ovat jääneet mieleen.

Mitä sitten tulee toiveen muihin osiin? Sain kaikenlaisia päänvaivoja. Ja opin monenlaista ihmissydämestä. Nykyään asun Miami Vicen diilerikämppää muistuttavassa asunnossa. Että ei ihan huonosti! Joitakin pilvenhaituvia sain. Ja ehkä niin, että pilvet ovat enemmän minun alaani. Enemmän, kuin suora auringonvalo.

Toivon, että olisi jokin paikka ilman päänvaivoja. Ihan niinkuin Raamatun paratiisi. Mutta ehkä niin, että omenasta ei tapahtuisikaan mitään. Ei leimuavia enkeleitä, eikä tulisia miekkoja, vai mitä ne nyt ovat. Ei maastakarkoituksia, ei raja-aitoja, ei lippusiimalla rajattuja käytäviä, joita pitkin ihmiset jonottavat kuolemaansa. Vai jonottavatko parempaan maahan, Amerikkaan? Pilvet, pilvet. Turhaan niitä tavoitat. 

Haluaisin lähteä jonnekin ulos kellimään. Mutta ei mielellään minnekään kauas. Olen melkein rikkonut ruumiini, ja joka askel tekee kipeää. Miksi aina minä?

Edelliseen on ihan helppo vastata. Ei ole mitään "aina", lieneekö edes "minua". Kohtalo ja karman laki ovat kauniita ajatuksia. Ehkä myös hyödyllisiä representaatioita. Tapoja puhua siitä mitä olemme, miten koemme itsemme. Esimerkiksi minun karmani on puolikas Y-kromosomi ja melankoolikon geenit. Kohtalo sitten ehkä se, että saan toteuttaa niitä vapaasti suvaitsevaisessa Suomessa. Tätä ajatusta voisi kehitellä.

Kuitenkaan ei ole mitään ainaisuutta, mitään yliluonnollista lainalaisuutta, ylimääräistä luonnonlakia. Ei siinä mielessä, kuin kohtalouskovaiset yleensä näkevät asian. Näin luulisin. Se että rikon itseni, johtuu siitä, että minulla on liian raskas rinkka ja steroidirobotti matkakaverina. Rationaalinen selittäminen.

Rakkoja on monenlaisia. On perusrakkoja, kivoja vesikelloja. On puhjenneita rakkoja ja verirakkoja, jotka eivät tosin ole puhjenneet, mutta joihin on silti valunut verta alla olevasta kudoksesta. Sitten on vielä kovia rakkoja, jotka ovat kovettuneen ihon alle syntyneitä vesikelloja. Se rakoista. Sitten on jännetupen tulehdus. Ehkä myös nivelvaivoja. Toivon todellakin, että viimeksi sanotut katoavat levon aikana. En ole sillä tavalla kiinnostunut kuituoptiikasta, että haluaisin tähystykseen. Kirjan kuvat riittävät. Niinku monesta muustakin asiasta.

Kaunein kesä ja kaikki vapaus. Vielä pääsen kävelemään ja tekstiviestejä singahtelee. "Mitä kuuluu? Tule tänne. Mennäänkö jonnekin?" Ajan haluaisin pysäyttää tähän iltapäivään. Ihan kuin virolaisessa elokuvassa Nimet marmoritaulussa. Siinä pojat kiipeävät Raatihuoneen kellotorniin ja "pysäyttävät ajan" tunkemalla halkoja tornikellon suurten rattaiden väliin. Vuosien jälkeen, monin tavoin surullisina, he kysyvät toisiltaan: "Muistatko sen, kun pysäytimme ajan?" Ja silmät loistelevat.

Ajan pysäyttäminen voisi ehkä viitata 20- ja 30-lukuihin, Viron itsenäisyyden aikaan. Isänmaalliset olisivat halunneet pysäyttää ajan, ettei sotaa olisi koskaan tullut. Niin vääjämättömänä he kai näkivät sodan ja neuvostolaisten vyöryn yli rajan, että se kuului aikaan itseensä. Ajan virtaan. Paitsi, että kello pysäytettiin jo vuoteen 1916 tai -17, eli siis keisarin aikaan. Mutta myös aikaan ennen Viron vapaussotaa. Ja siis elokuvan varsinaista tarinaa. Poikien henkilökohtaisia menetyksiä ja illusioiden särkymistä.

Nimet marmoritaulussa on minusta melko kehno elokuva. Se on enemmän historian oppikirja kuin taideteos. Jos pitää turhasta tiedosta ja spekulaatiosta, pitää ehkä myös Nimistä. Virolaiset itse voivat tietenkin katsoa elokuvaa toisella tavalla. Hehän eivät pystyneet pysäyttämään aikaa. Eikä tällaisia elokuvia ole ollut tapana tehdä. Ei ole ollut mahdollista. Mutta elokuvan todellisuuteen, Balttian mahdollisuuksiin ja mahdotottomuuksiin on pujahtanut pieni virhe. Virhe, joka menee valkoisten ja (jumalauta) punaisten käsivarsinauhojen taakse. Ohi nationalismin, sodan ja reaalipolitiikan. Se, mikä tekee pojista sankareita: elokuvan alku, ajan pysäyttäminen. Se menee ohi ja yli tämän maailman laeista, sodan laeista ja tavoista, poikakoulusta ja armeijasta.

On se sittenkin taideteos!

Sarapaasi, jonka menetti kasvonsa tulipalossa. Kirjaimellisesti. Miettinen, poika joka hyppäsi Näsinneulasta. Hänestä sanottiin, että hän "ei osannut puhua oikein". Pyörätuoli-Olli.

Välillä minusta tuntuu, että olisi jonkinlainen velvollisuus kirjoittaa kaikista näistä ihmisistä. Merkitä muistiin heidän tarinansa. Olisiko se kirjallisuutta? Ihmisen vapauttaminen korkeampien voimien ja toisten ihmisten mielivallasta, edes vastalausein, jos ei muuten. Se vasta olisi kirjallisuutta. Lukenut ystäväni sanoi kerran, että jokin on "emansipatorinen diskurssi". Hienoja sanoja, jotka tulivat nyt mieleen.

Siinä se sitten alkaa olla. Viimeinen työviikko on pian mennyt. En ole laiska, en halua ajatella olevani. En minä duunia itseään inhoa, selvyyden vuoksi. Inhoan turhaa tärkeilyä. Ja sitä, kun pitää näyttää kiireiselle, vaikkei ole mitään tehtävää. Tietysti näidenkin kanssa olisi hyvä opetella elämään. Millä hyvänsä alalla. Mutta nyt ei ole aika murehtia sitä, vaan pakata kamoja. Kiire lomalle. Pitää vielä ostaakin jotakin tarpeellsita.

Minua harmittaa, että olen Eevalle usein liian ankara. Tuomitsen tai pilkkaan. Todellisuudessa olen kamalan huolissani, jos vain vaikuttaa, että hänellä menee huonosti. Niinkuin me kaikki. Eipä ihme, jos ihminen saisi vaikka minkälaisia ongelmia, kun on tällainen veli. Tuomitsija ja pilkkaaja.

Tiedän, että tästä aiheesta on kirjoitettu ennenkin, esim. vaikeaselkoinen ja omituinen Hiob bekommt eine Antwort, Job saa vastauksen. Helvetti, minä en ole koskaan väittänytkään olevani ammatiteologi tai filosofi. Pun intended. 

Asiaan. Kosto. Mitä se on? Kun minuun sattuu, satutan toista yhtä pahasti, mielellään pahemmin. Mitään järkisyytä tälle käytökselle ei tietenkään ole. Ellei sitten lähtökohta ole, että alunperin haluankin, että toista koskee. Mitä silloin? Normaalisti en vain voi satuttaa muita. Sovinnaisuuden takia. Kosto on hyvä tekosyy. Ehkä näin.

Oletetaan, että haluamme hyvää. Ellei maailmassa tapahdu häiriötä, rikosta, haluamme omaa ja lähimmäistemme hyvinvointia. Mitä siitä seuraa? Ainakaan kosto ei paranna hyvinvointia. Miksi se pitäisi sitten suorittaa häiriön yhteydessä? Koska laissa sanotaan, että rikollista pitää rangaista. Laissa ja Laissa.

Jos ihmiset haluavat lähtökohtaisesti kostaa asioita toisilleen, on tietysti hyvä, että lainlaatija ymmärtää sen. Muutenhan ihmiset ottaisivat oikeuden omiin käsiinsä. Syntyisi kostoja ja verikostoja. Kierre. Yhteiskunta selviää paljon vähemmillä vaurioilla, kun viranomaiset hoitavat rangaistustoiminnan. Mahdollisesti lainrikkojakin säästyy. Yhteiskunnan legitimiteetti ja vakaus säilyy.

Kyllä minä ymmärään, miksi on vankiloita. En vain haluaisi, että niin pitää olla.

Keksiä vankiloille muuta syytä kuin kosto? Vaikea sanoa. Taipumus vähentää rikollisuutta, tehdä varoittavia esimerkkejä. Voi toimiakin. En osaa sanoa. Tai sitten kateroituminen lisää rikollisuutta. Vielä yksi syy, joka tulee mieleen, on halu auttaa rikoksentekijää. Tällehän me kaikki voimme nauraa. Ei vankila sopeuta ketään, itse on sopeuduttava. Jos tiedätte Suomen vankiloiden oloista, ymmärrätte, etteivät ne ole mitään kylpylöitä. Saati kouluja. Vankilat maksavat yhteiskunnalle. Vangit eivät esimerkiksi tee ilmaistyötä.

Silti on hyvä, että suuret talousrikolliset vanigtaan. Vaikka he vapaalla jalalla maksaisivat enemmän veroja. Varoittavan esimerkin takia.

Peter Fryckman leikki poliisin kanssa kissaa ja hiirtä. Hänet raudoitettiin hänen käytyään ylimieliseksi. Siihen asti hän oli kova kundi. Vankilassa hänet kuulemma hakattiin pahasti. Toinen talousrikollinen, Jorma Uoti, tulee ilmeisesti paremmin juttuun. Hänestä kai tuli jonkin toverikunnan puheenjohtaja. Jos muistan oikein, toverikunnan hallituksessa oli vain moottoripyöräjengiläisiä ja kuinka ollakaan, Uoti. Miten sitten Hodorowski? Venäjän federaatiossa, jossa vankilaolot taas ovat varmasti kovemmat. Hänhän joutui pakkotyöhön Itä-Siperiaan. Lehtihaastattelussa hän sanoi, että kokemus on muuttanut häntä. Positiivisesti. Puhdistanut mielen, mahdollistanut sisäisen rauhan. Olisiko niin?

Sellin ovella ei voi tietää, kumpi on vartija, kumpi vanki. Entä jos vapaus onkin suuri vankila, ja todellinen maailma sisällä vangin kanssa? Käänteisesti. Jos ihminen onkin aina uhri, tai vanki. Joku punk-bändi käytti tunnuslauseenaan Sempre priginiero di qualcosaa! Minä en osaa espanjaa, joten se voi olla väärin kirjoitettu. "Aina jonkun vanki", siinä pitäisi lukea. Ajatusleikki.  

Enää meillä ei tietenkään ole orjia, ei sääty-yhteiskuntaa. Arvonimiä tosin on, ja herrakerhoja. Tärkeintä onkin sisäinen pakko, tapa sopeutua arkipäiväiseen maailmaan. Minä väitän, että nykyajan tavat pohjaavat edelleen muinaisaikaisille käsityksille. Ehkä se on juuri edellisen, sekavan postaukseni anti. Jos siellä on jotakin. Siinä, että ihmisiä luokitellaan, tehdään eri tavoin vajaavaltaisiksi. Sitä varten, että he eivät koskisi kuviteltuun mammonaan. Sitä varten on ulkomaalaisia, lapsia, nuoria, opiskelijoita. On alkoholisteja, vammaisia, työttömiä. Ja edelleen elämäntaiteilijoita, hippejä ja huithapeleita. Minähän tässä jaossa taidan voittaa. Mikä on ihan hauskaa.

Mitä muuta kannattaisi kertoa? Viikonloppun vietin kaukana maaseudulla. Äidin poikaystävä oli nikkaroinut kehikon villiviiniä varten. Vain valkoisia rimoja ja pieniä nauloja. Ja  silti se taittui niin kauniisti kasaan ja taas auki, kuin kangas laskostuessaan. Minä ihailen, itse en ole järin kätevä. Villiviini ja mongolianvaahtera, ne olivat syksyllä upeita. Mongolianvaahtera oli tosin kasvanut taas isommaksi ja tuuheammaksi niin, että lehdessä se peittä saunan ikkun lähes kokonaan. siellä, missä olin saunomassa.

Aiemmin saunoin aina kaveriporukan kanssa, vanhempana melkein mieluummin yksin. Ehkä minä olen niin paljon muuten aina jonkun seurassa. Saunassa on hyvä pysähtyä.

Ennen viikonloppua olin puolestaan pienellä työmatkalla. Siellä oli kokouksia ja kallis päivällinen. Ihan hauskainen reissu. Minä katson kongressia silmät lautasen kokoisena ja yritän potkia toveriani nilkkaan. "Älä nyt ainakaan vittuile Tonttulan Tommille! Se muistaa kaiken." Toisaalta pieni konflikti on viihteellistä. Eikö ole kummallista, että minua alkaa aina naurattaa, kun joku muu suuttuu punaiseksi asti? Olenkohan ilkeä.

Ei silti. Sosiaalinen elämä tuntuukin tarjoavan täyden tuutin verran viihdettä. Ensinnäkin on vanhanaikainen kolmiodraama. Tunnen kaikki osapuolet, ja yksi heistä on, kummallista kyllä, Jakovlev. Ilmeisesti toinen poika on nyt järkyttynyt ja päättänyt muuttaa elämänsä. Jotain sellaista. "Uudessa elämässä minä en enää dokaa." Toisekseen minä tapaan paljon tuttuja ja puolituttuja, ja ihmisiin on hauska tutustuakin. En silti tiedä, miten ihmiset eri ympyröistäni tulisivat keskenään toimeen. Vaikea kai uskoa, että kaikki ovat minulle kavereita. Maanantaina Leena selitti normipaiva.comissa, miksi nimenomaan ei halua olla kahden $aakasvilin kanssa. Hyvin monisanaisesti ja kohteliaasti. Sivuun mennen sanoen $aakasvilistä ja minusta saisi sketsisarjan. Tai ei sitä tarvitse tehdä! Me olemme tietenkin Cranen veljekset lauantain myöhisiltana. Siitä voi kiistellä, kumpi meistä on Frasier ja kumpi Niles.

Mutta sauna. Minusta kiukaalle ei saa heittää öljyttyä tai muuten hajustettua vettä. Saati olut - sehän palaa. Kiukaan pitää olla sen verran viileä, että löylyä kärsii heittää paljon. Pidän runsaasta höyrystä. Lauteilla pitää olla tilaa, mielellään syvyyssuunnassa leveät lauteet. Olen jostakin kuullut, että hyvässä saunassa on kaikkea paljon. Nimittäin paljon ilmaa, vettä ja valoa. Minusta se on hyvä vinkki.